Uniaika

Coeus pyyhki kuuraa lasista nähdäkseen paremmin kapselin sisään. Parin kuution kokoinen laite humisi hiljalleen tarpeettoman suuressa varastossaan. Coeuksen hartiat lysähtivät hänen kääntyessään pois, kun huoneen suuri lasinen seinämä himmeni auringon alkaessa tulla esiin. Hän käynnisti kapselin vieressä olevan päätteen varmistaakseen ties kuinka monennen kerran että kaikki tiedot olisivat kunnossa. Oikeastaan hän ei halunnut niiden olevan kunnossa niin kuin ne eivät olleetkaan. Kukaan ei koskaan saisi tietää heidän ”erityislastinsa” oikeaa arvoa.

Merelle laskeva aurinko heitti pitkiä varjoja vehreään laaksoon. Vuorilta, samasta suunnasta missä laskevan auringon säteissä kimaltelevat pilvenpiirtäjät olivat, puhalsi viileä tuuli. Mutta valtavan pyramidimaisen rakennelman tasanteella suorastaan hehkui lämpöä. Tasanteen hiekkakivimäinen pinta rapisi Coeuksen yrittäessä löytää mukavaa asentoa. Vääntely keskeytyi kun Sherinian pysähtyi viereen. 

–”Ei ketään?” Coeus katsoi hieman uteliaana kultahehkuista visiiriä.

–”Ei. Kaikki ovat kadoksissa. Olettaen että täällä oli joskus asutusta niin kuin selvästi oli.” Sherinian katsoi laakson toisella puolella säkenöivää steriilin näköistä suurkaupunkia ja taas Coeusta. ”Kapteeni?”

–”Yhä sisällä. Puolet päivää kohta. Tahtoi minut pois jaloista taas.” Coeus yritti vielä kerran korjata asentoaan, turhaan.

–”Mitä se oikein tekee siellä?” Sherinian lähestyi seinämään tehtyä aukkoa.

–”Jotain erittäin tärkeää, jota en voi vielä ymmärtää vaan vasta kun hän on valmis. Suunnilleen noin.” Coeus luovutti ja nousi ylös huomatessaan Sherinianin olemuksen muuttuvan.

–”Mennään sisään. On parempi jos hän ei tee mitään kovin vahingollista.” Sherinian veti selkäänsä kiinnitetyn automaattiaseen käsiinsä ja siirtyi varovasti kohti pimeää aukkoa. Hän oli vastuussa miehistön turvallisuudesta, mutta aseeseen ei ollut tarvinnut turvautua koskaan ennen.

–”Et sanonut mitä tuolla kaupungissa oli.”

Sherinian astui sisään aukosta.

Kapteeni tarttui oikeaan käteensä ja tärinä lakkasi. Hän keskittyi taas oudolla läpinäkyvällä tasolla hektisesti viliseviin merkkeihin. Pian, hän ajatteli oleviansa lähellä. Hän ei voisi kertoa vielä muille, he eivät ymmärtäisi. Kaikki hengenvaaralliset kohteet olisi hävitettävä, mutta tämä ei ole sellainen. Tämä on lopultakin mahdollisuus pelastaa paitsi hänet itsensä myös kaikki muutkin ihmiset. Hän vain tarvitsisi vähän enemmän aikaa.

Pyramidin sisäosa oli valtava ontto avaruus, jonka pohjaa ei näkynyt laisinkaan. Outoja valoja loisti sieltä täältä mutta eivät valaisseet oikein mitään tehden tilan koon arvioimisen mahdottomaksi. Coeus yritti olla katsomatta alas kävellessään läpinäkyvää siltaa kohti keskustassa olevaa laitetta. Laite näytti vähän kuin kahdelta valtavalta kynältä joiden kärjet lähestulkoon koskettavat toisiaan. Toinen roikkuu katosta ja toinen tulee alhaalta ties mistä asti. Coeus ihmetteli miten kapteeni ei vielä ollut kuullut hänen ympäriinsä kaikuvia askelia.

–”Heii… mitäs puuhailet?” Coeus yritti kovasti olla pelästyttämättä kapteenia, mutta epäonnistui ja tämä painoi vahingossa jotain mihin ei ollut tarkoitus. Yhtäkkiä laite tuntui heräävän henkiin ja voimistuva sähkölaitteiden ulina täytti tilan. Kahden kärjen väliin syttyi kirkas valo ja laitteen ympärillä kiertävästä tasanteesta alkoi tulla esiin silta valoa kohti.

–”Se onnistui…” Kapteeni lähti kulkemaan keskustaa kohti.

–”Hei häh mikä onnistui? En nyt oikein tajua.” Coeus tunki kapteenin eteen, joka pysähtyi ja laski kätensä Coeuksen harteille.

–”Laitoin oman lähettimemme toistamaan saamaamme signaalia. Toiset tulevat perässä, mutta minä… menen ensin.” Hän kääntyi katsomaan valoa.

–”Ensin minne?”

–”Mietitkö miksi emme löytäneet ketään? Vaikka täällä selvästi on asunut paljon ihmisiä? He eivät ole kadonneet, he ovat tuolla.” Kapteeni osoitti kohti valoa. ”Tämä laite luo loputtoman tarkan simulaation. Sellaisen jota ei mitenkään voi erottaa siitä mitä monet pitävät ”oikeana maailmana” paitsi, että kaikki on täydellistä. Ei kuolemaa, ei kipua.”

–”Keho ei arvatenkaan selviä prosessista?” Coeus otti askeleen taaksepäin.

–”Aivan oikein. Kerropa nyt mitä syytä sinulla on pysyä tässä maailmassa mitä täällä on sinulle mitä rajattomat mahdollisuudet eivät voisi sinulle tarjota?”

Coeus oli hiljaa ja mietti.

–”Kyllä on.” Coeus vastasi. ”Minä en ole tulossa.”

–”Et vai?! Olen kyllä tietoinen määräyksestä tuhota kaikki vaarallinen, mutta tämä on minun… meidän pelastuksenne ja sinä kaikista ihmisistä et ole sitä estämässä!” Kapteeni oli kurottamassa tasolta jotain, kun parinkymmenen metrin päästä lähtenyt laukaus hajotti tason joka kilisi lattialle pieninä murusina. Katseet kohdistuivat Sherinianiin, joka mustassa panssarissaan yhä tähtäsi kapteenia höyryävällä pistoolillaan.

Kapteeni kirosi ja yritti etsi omaa asettaan, mutta juuri sen löytyessä toinen laukaus liu’utti sen reunan yli tyhjyyteen. Pian kummatkin osapuolet olivat lähietäisyydellä ja yrittivät saada yliotetta toisesta Coeuksen miettiessä sivulla mitä oikein pitäisi tehdä.

Yhtäkkiä tilan valaistus muuttui punaisen sävyiseksi ja vihaiselta kuulostava sähköinen ääni alkoi huutaa jotain etäisesti puheelta kuulostavaa.

–”Öää… tyypit hei…” Coeus näki katosta alkavan putoilla murikoita hauraan näköiselle sillalle. ”Kannattaisi ehkä ruveta lähtemään.”

Sherinian väisti ja potkaisi kapteenin polvitaipeeseen ja sai tämän kaatumaan jo muutenkin tärisevällä sillalla. Räjähdysten alkaessa Coeus näki vielä kapteenin lähteneen eri suuntaan kuin hän ja Sherinian. Sitten oli meteliä, ilmalento, kierimistä ja sitten ei mitään.

Coeus heräsi katsoen tähtitaivasta märällä nurmikolla, palavaa romua ympärillään. Aiemmin valtavasta pyramidista oli jäljellä enää savuavat rauniot. Millainen uusi maailma olisi ollut jäi näkemättä, mutta niin hyvä paikka kuin se olisi ollutkin se kuitenkin oli ollut osa maailmaa josta siellä eläneet olivat yrittäneet paeta.

–”Pitäisikö… sitä vaikka sanoa jotain tai…”

–”En tiedä.” Sherinian heitti piloille vääntyneen aseensa heinikkoon. ”Tehtävä suoritettu. Mennään nyt, sinä ainakin varmaan haluat päästä jo takaisin…”